Voiko tarinankerrontaperinnettä tavoittaa arkeologisesta aineistosta? Vastausta tähän kysymykseen on etsinyt Koneen säätiön rahoittama hanke Peuransarveen tallennetut tarinat: digitaaliset ihmistieteet ja taiteellinen tutkimus kivikauden Suomen tarinankerrontaperinteen tutkimusmenetelminä. Hanketta johtaa rituaali- ja uskontoarkeologiaan erikoistunut tutkijatohtori Marja Ahola, jonka lisäksi projektissa ovat työskennelleet valokuva- ja elokuvataiteilija, elokuvataiteen väitöskirjatutkija Katri Lassila, tarinankertoja/varjoteatteritaiteilija Elviira Davidow, lingvisti Sampsa Holopainen sekä säveltäjä Viljami Lehtonen. Suomen Muinaismuistosäätiö avusti projektia vuonna 2021.

Otsikkonsa mukaisesti hanke pureutuu kivikauden tarinaperinteen materiaalisiin ja toiminnallisiin ilmentymiin. Projektin keskiössä on Hattulan Lepaanvirrasta 1950-luvulla löydetty sarviesine, joka on ajoitettu noin 8000 vuoden ikäiseksi (Kuva 1). Lepaan sarviesine on ainoa laatuaan Suomesta, ja se on kuvioitu aikakaudelle tyypillisin geometrisin kaiverruksin. Esine on oletettavasti valmistettu pudonneesta peuransarvesta, ja muodoltaan se muistuttaa jotain eläintä tai usean eläimen yhdistelmää. Esinettä ei kuitenkaan ole työstetty eläimen muotoiseksi, vaan siinä näkyy edelleen alkuperäinen sarven muoto. Voisikin ajatella, että esineen ”eläinmäistä muotoa” on enemminkin korostettu kaivertamalla kolot kohtiin, joissa voisi olla esimerkiksi eläinhahmon silmän paikka. Vastaavasti esineen kylkeen on tyylitelty siipimäinen kuvio muutamalla pysty- ja vinoviivalla (Kuva 2).

Koska esineen eläinmuodot näkyvät erityisen hyvin esineen heittämässä varjossa (Kuva 3), hankkeessa kysyttiin, voisiko näillä varjoilla olla ollut keskeinen rooli myös mesoliittisella kivikaudella.

Vaikka äkkiseltään ajatus ”kivikautisesta varjoteatterista”, voi tuntua kaukaa haetulta, on valon ja varjon luomaa moniaistillista kokemusta hyödynnetty mm. paleoliittisen, noin 30 000 vuoden taakse ajoittuvan kalliotaiteen yhteydessä. Esimerkiksi Keski-Euroopan luolamaalausperinne koostuu pimeisiin ja vaikeakulkuisiin luoliin maalatuista eläinkuvista, joiden liikettä on pyritty kuvaamaan maalaamalla samasta eläimestä useita päällekkäisiä kuvia sekä esittämällä tämän liikkeet tosiaan seuraavina kohtauksina. Mielenkiintoista kyllä, nämä päällekkäiset eläinkuvat voitiin myös animoida liikuttamalla soihtua edestakaisin kuvamotiivien päällä. Tällä tavalla kallion seinämiin kuvatut eläinhahmot heräsivät henkiin menetelmällä, joka on tuttu myös varhaisesta elokuvataiteesta.

Nojaten niin paleoliittisen taiteen kuin etnografisen aineiston parissa tehtyihin havaintoihin, hankkeessa tutkittiin, minkälaisia hahmoja Lepaan sarviesineestä nousisi esille erilaisissa luonnonvaloissa valon kulmaa ja heijastuspintaa muuttelemalla. Koska tutkimus olisi voinut vahingoittaa autenttista sarviesinettä, hanke käynnistettiinkin tekemällä sarviesineestä 3D-mallinnos ja tuloste (Kuva 4). Hankkeen seuraavassa vaiheessa varjoteatteritaitelija Elviira Davidow tutki 3D-mallinnetun sarviesineen muotoa ja sen heittämiä varjoja tekemällä omaa taidettaan hyödyntämällä valonlähteitä ja heijastuspintoja, jotka olisivat olleet käytettävissä myös mesoliittisella kivikaudella.

Samaan aikaan hankkeen tutkijat dokumentoivat Davidowin työskentelyn haastatteluin, valokuvin ja videotallentein, kun taas projektin yhteistyökumppanit – Sampsa Holopainen ja Viljami Lehtonen – tuottivat äänimaisemaa varjoteatteritaitelijan performanssille. Tämän taiteellista tutkimusta mukailevan menetelmän pohjalta pystyttiin toteamaan esineen olevan kykenevä heittämään lukuisia eläinhahmoisia varjoja jopa eläimistä, jotka eivät olleet selkeästi nähtävissä itse esineen muodossa (Kuva 5). Varjoteatterin ammattilaisen käsissä nämä varjoeläimet muuttuivat eläviksi, ja niitä oli mahdollista mm. liikutella ja yhdistää muiden esineiden ja asioiden heittämiin varjoihin (Kuva 6).

Vaikka Lepaan sarviesine toimi esitetyn tutkimushypoteesin mukaisesti, varjoteatteritaitelija Davidow huomautti kuitenkin sen olevan liian arvaamaton varjoilla tapahtuvaan tarinankerrontaan. Tämä johtui siitä, että pienikin muutos valon kulmassa saattoi kadottaa halutun varjon tai vaihtaa eläinmuodon toiseksi. Davidow sanoikin, ettei itse käyttäisi esinettä perinteisessä varjoteatteriesityksessä. Huomio oli mielenkiintoinen, sillä vaikka Lepaan esine selkeästi toimi varjoteatterinuken tavoin, se ei selkeästikään liittynyt valmiin tarinan kuvittamiseen varjoilla. Toisaalta ehkä ”kivikautinen varjoteatteri” ei ollut samanlaista varjoteatteria kuin nykypäivän vastineensa, vaan liittyi ennemminkin vastaavaan, rituaaliseen toimintaan kuin kallio- ja luolamaalaukset. Peilaten yllä kuvailtuun etnografiseen aineistoon, saattaisi olla mahdollista, että esineen merkitys tuli nimenomaan sen sisältämistä, arvaamattomasti käyttäytyvistä varjoista. Ehkä mesoliittisen kivikaudenkin metsästäjä-keräilijäyhteisöt käsittivät nämä varjot sieluina tai elollisina olentoina. 

---

Hankkeen tutkimustulokset on julkaistu vertaisarvioidussa Time and Mind-kausijulkaisussa (https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/1751696X.2022.2098047), jonka lisäksi hanketta on esitelty vuoden 2021 Fennoscandia Archaeologica-lehdessä (http://www.sarks.fi/fa/faxxxviii.html). Arkeologisten tutkimusartikkelien lisäksi hankkeen tieteellis-taiteellisen lähestymistavan lopputuloksena syntyi useita valokuva-, video- ja performanssitaideteoksia. Projektissa tuotetut valokuvateokset ovat pimiössä käsintehtyjä hopeagelatiinivedoksia sekä arkistokelpoisia pigmenttitulosteita ja käsittelevät taiteellisesti tulkiten esineen löytöpaikan maisemaa, maiseman ikuisuutta ja esinettä osana menneisyyttä sekä siitä löytyneitä varjoeläimiä. Videoteos Menneisyyden varjot keskittyy paitsi maiseman ja esineen suhteeseen, myös varjojen muuntuvuuteen ja eri eläinhahmojen ilmentymiseen niissä. Arkeologinen tutkimus, sarviesineen eläinhahmot ja niiden tarinallinen menneisyys inspiroivat myös hankkeessa työstettyä varjoteatteriperformanssia, jonka tarina kuitenkin sijoittuu nykypäivään. Projektissa tuotettu taide on esillä Espoon kaupunginmuseossa syksyllä 2022.

Turussa keskiajalla ja historiallisen ajan alussa lyödyt rahat muodostavat lukumäärältään merkittävän, mutta harvojen tunteman esineryhmän. Corpus Nummorum Aboensium kokoaa tiedot yhteensä yli 1500 Turussa lyödystä rahasta julkisissa ja yksityisissä kokoelmissa, niin kotimaassa kuin ulkomailla. Varsinaisten Turussa lyötyjen rahojen ohella teos sisältää lisäksi Kuusiston linnassa 1520-luvulla lyödyt killingit. Teos on ensimmäinen teos, joka kokoaa tiedot yhteen kaikista tunnetuista Turun rahoista. Teoksen toivotaan edesauttavan Turun rahoihin kohdistuvaa tutkimusta ja kiinnostusta.

Kuva: Ensimmäinen Turussa lyöty ”Turun markka”. Kustaa Vaasa, 1556. Tunnetaan kaksi kappaletta. Ostettu Kansallismuseon kokoelmiin 2018. Kuva: Jani Oravisjärvi / Kansallismuseo.

Väitöskirjatutkimukseni syntyi monen mutkan kautta. Valmistuin arkeologiksi ja työskentelin museoalalla, mutta äitiysloman jälkeen päädyin työskentelemään Turun yliopiston kansatieteen ja historian oppiaineiden vetämään kulttuuripääkaupunkiprojektiin Kerrottu ja koettu Turku. Huomasin viihtyväni yliopistolla ja innostuin tekemään väitöstutkimusta aiheesta, joka nivoi yhteen arkeologiseen kulttuuriperintöön kohdistuvan kiinnostukseni etnologian ja tulevaisuudentutkimuksen tarjoamiin näkökulmiin ja menetelmiin. Nykyisin työskentelen museologian yliopisto-opettajana Turun yliopistossa.

Tutkin tulevaisuusorientoituneessa etnologian väitöstutkimuksessa, miten arkeologista kulttuuriperintöä on tuotteistettu matkailuun 2000-luvun Suomessa ja millaista matkailu tulevaisuudessa voisi olla. Tutkimus osoitti, että arkeologisille maastokohteille suuntautuvaa matkailua tulee kehittää paikallislähtöisesti ja että se vaatii monialaista yhteistyötä. Kuntien tuki kohteille on tärkeää, mutta matkailun kehittämisessä keskiöön nousevat pienyritykset.

Vierailin vuosien varrella useaan otteeseen keskenään hyvinkin erityyppisillä arkeologisilla maastokohteilla. Tein teemahaastatteluja ja kyselyn alan asiantuntijoille sekä osallistin opiskelijoita tulevaisuustyöpajassa pohtimaan matkailun tulevaisuuden mahdollisuuksia ja uhkia. Tutkimuksessa nostin esille joitakin esihistoriakohteita. Euran Naurava lohikäärme, Liedon Nautelankosken museo sekä Yli-Iin Kierikkikeskus ovat esimerkkejä sekä pedagogisesti että matkailullisesti tuotteistetuista kohteista. Esimerkkikohteiden ja asiantuntijahaastattelujen kautta minulle muodostui kuva monipuolisesta ja haastavasta työkentästä, jolle matkailutoiminta antaa uusia merkityksiä. 

Parhaimmillaan arkeologinen kulttuuriperintö nähtiin haastateltavieni mukaan hyvän arkiympäristön lähteenä ja lähimatkailun resurssina. Matkailun kehittämistyötä kuitenkin uhkaavat monin paikoin arkeologisten maastokohteiden hoidon heikkeneminen ja resurssien vähäisyys. Matkailun mahdollistajana nykyisin toimii erityisesti talkootyönä toteutettava muinaisjäännösten hoitotyö. Esihistorian elävöittämisessä keskiössä taas ovat muinaistekniikat, käsillä tekemisen taidot. Matkailun kehittämisen kannalta yhteistyön muotojen löytäminen ja edelleen kehittäminen kulttuuriperintötoimijoiden ja matkailun ammattilaisten välillä on tärkeää. Alalla on tarvetta erityisesti matkailupalveluiden tuottajille. Lisäksi huomiota tulee yhä edelleen kiinnittää maastokohteiden fyysiseen ja digitaaliseen saavutettavuuteen, hoitoon ja perusinfrastruktuurin parantamiseen. Monen kohteen vahvuutena taas ovat hyvät verkostot arkeologiyhteisöön, esihistorian elävöittäjiin sekä arkeologian harrastajiin. Nämä verkostot voivat myös tulevaisuudessa olla mukana luomassa uusia tuotteita ja palveluita matkailijoiden käyttöön.

Väitös on julkaistu sähköisesti UTUPubissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-6655-21-5  

Väitöskirja on julkaistu Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Kansatieteellinen Arkisto -sarjassa ja sitä myydään Tiedekirjassa, hinta on 30 euroa. https://www.tiedekirja.fi/default/polkuja-esihistoriasta-tulevaisuuksiin.html  

Piirros: Jaana Saarikoski