Esinehistoriaa Siuntion kirkosta
Olen esinetutkimukseen erikoistunut taidehistorioitsija, ja tutkinut kahta Siuntion kirkosta löytyvää fragmentaarista esinekokonaisuutta, jotka molemmat ovat peräisin 1600-luvun alkupuolelta. Uuden ajan alun kirkkoesineistön tutkimus edustaa taidehistoriallista perustutkimusta. Esineiden ja niiden neljän vuosisadan aikana kokemien vaiheiden tarkastelu on korjannut aiempia virheellisiä käsityksiä ja tuottanut uutta tietoa, joka on paitsi paikallishistoriallisesti, myös kansainvälisesti merkittävää. Suomen Muinaismuistosäätiö on tukenut näiden tutkimustulosten julkaisemista.
Ensimmäinen tutkimani kohde on ollut Siuntion kirkon vanha alttarilaite vuodelta 1633. Tämän esineen oli pitkään luultu kadonneen, ja sen tiedettiin olleen olemassa ainoastaan arkistoaineiston perusteella. Tutkimuksessani kävi kuitenkin ilmi, että nykyään Kansallismuseon kokoelmiin kuuluvat, Neitsyt Mariaa ja seitsemää apostolia esittävät puuveistokset ovat peräisin juuri tästä alttarilaitteesta, samoin Siuntion kirkossa edelleen oleva Ristiinnaulittu-veistos. Irralliset veistokset päätyivät vuonna 1881 puretusta Siuntion suomalaisesta puukirkosta osaksi varhaisimpia valtiollisia museokokoelmia – todennäköisesti siksi, että niiden virheellisesti oletettiin olevan keskiaikaisia. Myöhemmässä tutkimuksessa nämä veistokset yhdistettiin virheellisesti tunnetun tallinnalaissyntyisen renessanssitaiteilijan Michel Sittowin (n. 1469–1525) työpajaan. Veistokset ovat kuitenkin satakunta vuotta myöhemmältä ajalta – mitä todennäköisimmin kuitenkin Ruotsin vallan ajan Tallinnasta. Kansainväliselle yleisölle suunnattu artikkelini From Piece to Pieces: Shifting Contexts of the Siuntio Sculptures (2023) käsittelee näiden veistosten kulkemaa reittiä keskittyen erityisesti niiden museointiin.
Toinen Siuntion kirkossa tutkimani kokonaisuus on ollut sotamarsalkka Åke Tottin (1598–1640) vuonna 1625 lahjoittama saarnatuoli. Tästä esineestä on Siuntion kirkossa esillä osia: vaakunoin koristelluista paneeleista koottu kaappi ja saarnatuolin ovi. Myös tämä esine oli aikoinaan suomalaisessa puukirkossa, josta se päätyi kunnostettavaksi Suitian kartanoon. Vapaaherra August Wrede (1869–1935) antoi valmistaa saarnatuolin säästyneistä osista kaapin, mikä herätti 1900-luvun alussa kiivasta julkista keskustelua ja vastustustakin. Nykyään esine toimii hyvänä esimerkkinä tuon ajan restaurointikäytännöstä, mutta sen rajusti muuttunut ulkomuoto on herättänyt tutkimuskentällä epäilyjä siitä, onko kyseessä ensinkään saarnatuoli. Tutkimuksessani olen tuonut tarkasteltavaan kokonaisuuteen mukaan myös erillään säilytetyn, saarnatuolin kaikukatokseen kuuluneen osan, joka kiistatta osoittaa näiden fragmenttien alun perin muodostaneen saarnatuolin. Artikkelissani Vaakunoita ja vandalismia: Siuntion vanhan saarnatuolin muodonmuutokset (Suomen Museo – Finskt Museum 2022) käsittelen saarnatuolin vaiheita ja muutoksia sen kontekstissa, muodossa ja merkityksessä kooten yhteen niin aiempaa tutkimusta kuin uusia empiirisiä havaintoja.
FM Saila Leskinen valmistelee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa ja toimii Kuvakalske-hankkeen tutkimusavustajana.
Artikkelikuva: Kirjoittaja ja Siuntion vanhaan saarnatuoliin kuulunut kaikukatoksen osa, jota säilytettiin Reuterholmin suvun hautaholvissa. Kuva: Juha-Matti Tamminen.