Marja Ahola: Varjoja kivikaudelta? Kivikauden performatiivisen tarinankerrontaperinteen jäljillä
Voiko tarinankerrontaperinnettä tavoittaa arkeologisesta aineistosta? Vastausta tähän kysymykseen on etsinyt Koneen säätiön rahoittama hanke Peuransarveen tallennetut tarinat: digitaaliset ihmistieteet ja taiteellinen tutkimus kivikauden Suomen tarinankerrontaperinteen tutkimusmenetelminä. Hanketta johtaa rituaali- ja uskontoarkeologiaan erikoistunut tutkijatohtori Marja Ahola, jonka lisäksi projektissa ovat työskennelleet valokuva- ja elokuvataiteilija, elokuvataiteen väitöskirjatutkija Katri Lassila, tarinankertoja/varjoteatteritaiteilija Elviira Davidow, lingvisti Sampsa Holopainen sekä säveltäjä Viljami Lehtonen. Suomen Muinaismuistosäätiö avusti projektia vuonna 2021.
Otsikkonsa mukaisesti hanke pureutuu kivikauden tarinaperinteen materiaalisiin ja toiminnallisiin ilmentymiin. Projektin keskiössä on Hattulan Lepaanvirrasta 1950-luvulla löydetty sarviesine, joka on ajoitettu noin 8000 vuoden ikäiseksi (Kuva 1). Lepaan sarviesine on ainoa laatuaan Suomesta, ja se on kuvioitu aikakaudelle tyypillisin geometrisin kaiverruksin. Esine on oletettavasti valmistettu pudonneesta peuransarvesta, ja muodoltaan se muistuttaa jotain eläintä tai usean eläimen yhdistelmää. Esinettä ei kuitenkaan ole työstetty eläimen muotoiseksi, vaan siinä näkyy edelleen alkuperäinen sarven muoto. Voisikin ajatella, että esineen ”eläinmäistä muotoa” on enemminkin korostettu kaivertamalla kolot kohtiin, joissa voisi olla esimerkiksi eläinhahmon silmän paikka. Vastaavasti esineen kylkeen on tyylitelty siipimäinen kuvio muutamalla pysty- ja vinoviivalla (Kuva 2).
Koska esineen eläinmuodot näkyvät erityisen hyvin esineen heittämässä varjossa (Kuva 3), hankkeessa kysyttiin, voisiko näillä varjoilla olla ollut keskeinen rooli myös mesoliittisella kivikaudella.
Vaikka äkkiseltään ajatus ”kivikautisesta varjoteatterista”, voi tuntua kaukaa haetulta, on valon ja varjon luomaa moniaistillista kokemusta hyödynnetty mm. paleoliittisen, noin 30 000 vuoden taakse ajoittuvan kalliotaiteen yhteydessä. Esimerkiksi Keski-Euroopan luolamaalausperinne koostuu pimeisiin ja vaikeakulkuisiin luoliin maalatuista eläinkuvista, joiden liikettä on pyritty kuvaamaan maalaamalla samasta eläimestä useita päällekkäisiä kuvia sekä esittämällä tämän liikkeet tosiaan seuraavina kohtauksina. Mielenkiintoista kyllä, nämä päällekkäiset eläinkuvat voitiin myös animoida liikuttamalla soihtua edestakaisin kuvamotiivien päällä. Tällä tavalla kallion seinämiin kuvatut eläinhahmot heräsivät henkiin menetelmällä, joka on tuttu myös varhaisesta elokuvataiteesta.
Nojaten niin paleoliittisen taiteen kuin etnografisen aineiston parissa tehtyihin havaintoihin, hankkeessa tutkittiin, minkälaisia hahmoja Lepaan sarviesineestä nousisi esille erilaisissa luonnonvaloissa valon kulmaa ja heijastuspintaa muuttelemalla. Koska tutkimus olisi voinut vahingoittaa autenttista sarviesinettä, hanke käynnistettiinkin tekemällä sarviesineestä 3D-mallinnos ja tuloste (Kuva 4). Hankkeen seuraavassa vaiheessa varjoteatteritaitelija Elviira Davidow tutki 3D-mallinnetun sarviesineen muotoa ja sen heittämiä varjoja tekemällä omaa taidettaan hyödyntämällä valonlähteitä ja heijastuspintoja, jotka olisivat olleet käytettävissä myös mesoliittisella kivikaudella.
Samaan aikaan hankkeen tutkijat dokumentoivat Davidowin työskentelyn haastatteluin, valokuvin ja videotallentein, kun taas projektin yhteistyökumppanit – Sampsa Holopainen ja Viljami Lehtonen – tuottivat äänimaisemaa varjoteatteritaitelijan performanssille. Tämän taiteellista tutkimusta mukailevan menetelmän pohjalta pystyttiin toteamaan esineen olevan kykenevä heittämään lukuisia eläinhahmoisia varjoja jopa eläimistä, jotka eivät olleet selkeästi nähtävissä itse esineen muodossa (Kuva 5). Varjoteatterin ammattilaisen käsissä nämä varjoeläimet muuttuivat eläviksi, ja niitä oli mahdollista mm. liikutella ja yhdistää muiden esineiden ja asioiden heittämiin varjoihin (Kuva 6).
Vaikka Lepaan sarviesine toimi esitetyn tutkimushypoteesin mukaisesti, varjoteatteritaitelija Davidow huomautti kuitenkin sen olevan liian arvaamaton varjoilla tapahtuvaan tarinankerrontaan. Tämä johtui siitä, että pienikin muutos valon kulmassa saattoi kadottaa halutun varjon tai vaihtaa eläinmuodon toiseksi. Davidow sanoikin, ettei itse käyttäisi esinettä perinteisessä varjoteatteriesityksessä. Huomio oli mielenkiintoinen, sillä vaikka Lepaan esine selkeästi toimi varjoteatterinuken tavoin, se ei selkeästikään liittynyt valmiin tarinan kuvittamiseen varjoilla. Toisaalta ehkä ”kivikautinen varjoteatteri” ei ollut samanlaista varjoteatteria kuin nykypäivän vastineensa, vaan liittyi ennemminkin vastaavaan, rituaaliseen toimintaan kuin kallio- ja luolamaalaukset. Peilaten yllä kuvailtuun etnografiseen aineistoon, saattaisi olla mahdollista, että esineen merkitys tuli nimenomaan sen sisältämistä, arvaamattomasti käyttäytyvistä varjoista. Ehkä mesoliittisen kivikaudenkin metsästäjä-keräilijäyhteisöt käsittivät nämä varjot sieluina tai elollisina olentoina.
Hankkeen tutkimustulokset on julkaistu vertaisarvioidussa Time and Mind-kausijulkaisussa (https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/1751696X.2022.2098047), jonka lisäksi hanketta on esitelty vuoden 2021 Fennoscandia Archaeologica-lehdessä (http://www.sarks.fi/fa/faxxxviii.html). Arkeologisten tutkimusartikkelien lisäksi hankkeen tieteellis-taiteellisen lähestymistavan lopputuloksena syntyi useita valokuva-, video- ja performanssitaideteoksia. Projektissa tuotetut valokuvateokset ovat pimiössä käsintehtyjä hopeagelatiinivedoksia sekä arkistokelpoisia pigmenttitulosteita ja käsittelevät taiteellisesti tulkiten esineen löytöpaikan maisemaa, maiseman ikuisuutta ja esinettä osana menneisyyttä sekä siitä löytyneitä varjoeläimiä. Videoteos Menneisyyden varjot keskittyy paitsi maiseman ja esineen suhteeseen, myös varjojen muuntuvuuteen ja eri eläinhahmojen ilmentymiseen niissä. Arkeologinen tutkimus, sarviesineen eläinhahmot ja niiden tarinallinen menneisyys inspiroivat myös hankkeessa työstettyä varjoteatteriperformanssia, jonka tarina kuitenkin sijoittuu nykypäivään. Projektissa tuotettu taide on esillä Espoon kaupunginmuseossa syksyllä 2022.