Kategoria: Blogi

Jan Fast: Konfliktiarkeologinen väitöskirjatutkimus

Jan Fast: Konfliktiarkeologinen väitöskirjatutkimus

Deutsches Lager Hanko 1942–1944 – The Modern Conflict Archaeology and History of a Second World War German Transition Camp in Hanko S. Finland.

Hankoniemen alue palautettiin muun Suomen yhteyteen joulukuun alussa 1941 ja keväällä 1942 Hangon Tulliniemen vapaasatama-alue vuokrattiin saksalaisille kuljetus- ja etappikeskukseksi. Kesä-/heinäkuun vaihteessa 1942 Suomen eteläisimpään kärkeen alettiin rakentaa Suomen ja Hangon oloihin nähden hyvin laajaa siirtoleiriä. Leiri tulisi lopulta sisältämään 150 eri rakennusta, näiden joukossa muun muassa majoitusparakkeja, talleja, saunoja, huoltotiloja, sotilaskodin sekä elokuvateatterin. Entisillä ukrainalaisilla sotavangeilla oli leirissä oma parakkialueensa ns. ”Ukrainerlager”.

Leiri on mainittu ohimennen muutamissa aikaisemmissa Suomessa julkaistuissa tieteellisissä tutkimuksissa mutta suuren saksalaisen kauttakulkuleirin historiaa ei ole milloinkaan tutkittu yksityiskohtaisesti. Leirin rooli kansallissosialistisen Saksan sotaponnistuksissa Pohjois-Suomessa ja sen vaikutukset Hangossa, muualla Suomessa sekä Suomenlahden eteläpuolella sijaitsevissa satamakaupungeissa ovat myös jääneet aikaisemman sotahistoriallisen tutkimuksen ulkopuolelle.  Hangon Tulliniemen saksalaisesta kauttakulkuleiristä on säilynyt poikkeuksellisen vähän arkistoaineistoa. Kyseessä on siis mitä suurimmassa määrin kohde, jonka tieteellisiin tutkimuskysymyksiin voidaan hakea vastauksia monitieteisen modernin konfliktiarkeologian keinoin. Tulliniemen saksalaisen leirin englanninkielinen väitöskirjatutkimus onkin herättänyt erittäin laajaa kiinnostusta Suomessa ja noteerattu myös muualla Euroopassa.  

Väitöskirjan laaja ja monipuolinen tutkimusaineisto koostuu tuhansista ainutlaatuisista kaivauslöydöistä sekä ympäri maailmaa sijaitsevista yksityiskokoelmista, arkistoista, internetin huutokauppasivustoilta ja kuolinpesistä löytyneistä henkilö-, sota- ja sosiaalihistoriallisista esineistä, valokuvista ja dokumenteista. Saksalaisten sotilaiden läsnäolon vaikutus Hankoon ja hankolaisiin on yhdistää leirin arkeologisen tutkimuksen sota- ja sosiaalihistoriaan. Yksityiskokoelmissa ja arkistoissa säilyneet saksalaiset kenttäpostikirjeet, päiväkirjamerkinnät ja valokuvat ovat tutkimuksen kannalta tärkeä lähdeaineisto. Yhdessä saksalaisten sotaveteraanien sekä entisten ja nykyisten hankolaisten haastattelututkimusten kanssa nämä valaisevat myös lasten ja naisten kokemuksia saksalaissotilaista ja leirin vaikutuksista Hangossa. 

Väitöskirjatutkimuksen tavoitteena on luoda kokonaiskuva Saksan armeijan muista suuremmista majoitusalueista Pohjois-Suomen ja Hangon ja Baltian rannikon välillä ja näin valaista Tulliniemen   kauttakulkuleirin asemaa osana saksalaisten leirijärjestelmää Suomessa, Suomenlahden ja Itämeren alueella toisen maailmansodan aikana. Väitöskirjatutkimus osoittaa modernin konfliktiarkeologian sekä yhteisöarkeologian mahdollisuudet sotahistorian tutkimisessa ja valaisee samalla arkeologisen tutkimuksen rajoitteita ja monesti vaikeaa asemaa tutkittaessa lähihistoriaan sijoittuvia poliittisesti arkaluontoisia tapahtumia ja moderneja arkkitehtonisia rakenteita.

Saila Leskinen: Esinehistoriaa Siuntion kirkosta

Saila Leskinen: Esinehistoriaa Siuntion kirkosta

Olen esinetutkimukseen erikoistunut taidehistorioitsija, ja tutkinut kahta Siuntion kirkosta löytyvää fragmentaarista esinekokonaisuutta, jotka molemmat ovat peräisin 1600-luvun alkupuolelta. Uuden ajan alun kirkkoesineistön tutkimus edustaa taidehistoriallista perustutkimusta. Esineiden ja niiden neljän vuosisadan aikana kokemien vaiheiden tarkastelu on korjannut aiempia virheellisiä käsityksiä ja tuottanut uutta tietoa, joka on paitsi paikallishistoriallisesti, myös kansainvälisesti merkittävää. Suomen Muinaismuistosäätiö on tukenut näiden tutkimustulosten julkaisemista.

Ensimmäinen tutkimani kohde on ollut Siuntion kirkon vanha alttarilaite vuodelta 1633. Tämän esineen oli pitkään luultu kadonneen, ja sen tiedettiin olleen olemassa ainoastaan arkistoaineiston perusteella. Tutkimuksessani kävi kuitenkin ilmi, että nykyään Kansallismuseon kokoelmiin kuuluvat, Neitsyt Mariaa ja seitsemää apostolia esittävät puuveistokset ovat peräisin juuri tästä alttarilaitteesta, samoin Siuntion kirkossa edelleen oleva Ristiinnaulittu-veistos. Irralliset veistokset päätyivät vuonna 1881 puretusta Siuntion suomalaisesta puukirkosta osaksi varhaisimpia valtiollisia museokokoelmia – todennäköisesti siksi, että niiden virheellisesti oletettiin olevan keskiaikaisia. Myöhemmässä tutkimuksessa nämä veistokset yhdistettiin virheellisesti tunnetun tallinnalaissyntyisen renessanssitaiteilijan Michel Sittowin (n. 1469–1525) työpajaan. Veistokset ovat kuitenkin satakunta vuotta myöhemmältä ajalta – mitä todennäköisimmin kuitenkin Ruotsin vallan ajan Tallinnasta. Kansainväliselle yleisölle suunnattu artikkelini From Piece to Pieces: Shifting Contexts of the Siuntio Sculptures (2023) käsittelee näiden veistosten kulkemaa reittiä keskittyen erityisesti niiden museointiin.

Kaksi Siuntion barokkiveistoksista osana Kansallismuseon ensimmäistä perusnäyttelyä (1916–1939). Kuva Kansallismuseon keskiaikaisesta kirkkosalista: P. J. Bögelund, Museovirasto, Historian kuvakokoelma CC BY 4.0; veistoskuvat: Elina Räsänen.

Toinen Siuntion kirkossa tutkimani kokonaisuus on ollut sotamarsalkka Åke Tottin (1598–1640) vuonna 1625 lahjoittama saarnatuoli. Tästä esineestä on Siuntion kirkossa esillä osia: vaakunoin koristelluista paneeleista koottu kaappi ja saarnatuolin ovi. Myös tämä esine oli aikoinaan suomalaisessa puukirkossa, josta se päätyi kunnostettavaksi Suitian kartanoon. Vapaaherra August Wrede (1869–1935) antoi valmistaa saarnatuolin säästyneistä osista kaapin, mikä herätti 1900-luvun alussa kiivasta julkista keskustelua ja vastustustakin. Nykyään esine toimii hyvänä esimerkkinä tuon ajan restaurointikäytännöstä, mutta sen rajusti muuttunut ulkomuoto on herättänyt tutkimuskentällä epäilyjä siitä, onko kyseessä ensinkään saarnatuoli. Tutkimuksessani olen tuonut tarkasteltavaan kokonaisuuteen mukaan myös erillään säilytetyn, saarnatuolin kaikukatokseen kuuluneen osan, joka kiistatta osoittaa näiden fragmenttien alun perin muodostaneen saarnatuolin. Artikkelissani Vaakunoita ja vandalismia: Siuntion vanhan saarnatuolin muodonmuutokset (Suomen Museo – Finskt Museum 2022) käsittelen saarnatuolin vaiheita ja muutoksia sen kontekstissa, muodossa ja merkityksessä kooten yhteen niin aiempaa tutkimusta kuin uusia empiirisiä havaintoja.

FM Saila Leskinen valmistelee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa ja toimii Kuvakalske-hankkeen tutkimusavustajana.

Artikkelikuva: Kirjoittaja ja Siuntion vanhaan saarnatuoliin kuulunut kaikukatoksen osa, jota säilytettiin Reuterholmin suvun hautaholvissa. Kuva: Juha-Matti Tamminen.

Jenni Sahramaa: Spiraalikoristeinen viitta Liedon Ristinpellon haudasta 86

Jenni Sahramaa: Spiraalikoristeinen viitta Liedon Ristinpellon haudasta 86

Valmistelen Helsingin yliopistossa väitöskirjaani pukeutumiseen liittyvistä hautalöydöistä nuoremman rautakauden Suomessa. Yksi tutkimuskohteistani ovat spiraalikoristeiset viitat, joita on löytynyt 1000–1200-luvuille ajoitetuista ruumishaudoista. Nämä usein sinisiksi värjätyt vaatekappaleet ovat olleet kauniita ja kallisarvoisia tekstiilejä, ja todennäköisesti kertoneet myös paljon kantajastaan. Sain vuonna 2021 Suomen Muinaismuistosäätiöltä apurahan viittaennallistusten toteuttamiseen yhteistyössä käsityömestari Mervi Pasasen kanssa.

Suomen hapan maaperä säilyttää orgaanista ainetta kuten tekstiiliä vain poikkeustapauksissa, kuten kupariseosmetallien yhteydessä. Arkeologiset tekstiililöydöt ovat useimmiten värjäytyneet maassa ruskeaksi, haurastuneet tai jopa mineralisoituneet, ja menettäneet alkuperäiset ominaisuutensa. Rautakautisten tekstiilien tutkimuksessa hyödynnetäänkin erilaisia ennallistuksia, jotta tekstiilejä olisi mahdollista ymmärtää sellaisina kuin ne ovat todennäköisesti aikoinaan olleet. Ennen ennallistuksen valmistamista tekstiililöytöjen rakenteet dokumentoidaan ja analysoidaan visuaalisesti, mikroskooppisesti sekä hyödyntäen tarvittaessa erilaisia ennallistuskokeiluja. 

Liedon Ristinpellon haudan 86 viitta

Liedon Ristinpelto on 1100–1200-luvuille ajoitettu kalmisto, joka on todennäköisesti ollut varhainen kristillinen hautausmaa. Useimpien vainajien hauta-asuista ei ole säilynyt mitään merkkejä, mutta vuonna 1950 kaivetussa haudassa 86 erilaisia tekstiilejä oli säilynyt poikkeuksellisen hyvin. Tutkimme hautalöytöjä yhdessä Krista Wrightin kanssa osana Kalevalaisten naisten liiton koordinoimaa Maalöydöstä koruksi -projektia.

Ristinpellon haudassa 86 spiraalikoristeltu viitta oli asetettu vainajan peitoksi. Viittakangasta löytyi useista kohdista hautaa, suurin noin 70 cm pitkä kappale vainajan vasemman jalan viereltä. Visuaalisesti tarkasteltuna kangas näytti siniseltä, ja värianalyysissä langoista löytyikin indigotiinia ja todennäköisesti jäkälistä peräisin olevia väriaineita. Haudan eri osista löytyi yhteensä 12 viittaan liittyvää spiraaliornamenttia. Viitan reunoja kiersi pyöreäksi kudottu lautanauha.

Viitan ennallistus

Ristinpellon viitan ennallistuksen valmisti käsityömestari Mervi Pasanen. Viitta on kudottu Pirtin kehräämön langoista, jotka paksuudeltaan vastaavat suunnilleen alkuperäisiä, mutta ovat huomattavasti pehmeämpiä. Valmistusmenetelmissä on mukailtu rautakautisia tekniikoita. Vaikka viittaennallistus on kudottu moderneissa vaakakangaspuissa, sen reunoja vahvistavat alkuperäisen tapaan putkihulpiot. Kangas on huoliteltu kolmella laudalla kudotuilla huolittelulautanauhoilla. Alkuperäisestä viitasta tunnistettiin kolmella laudalla kudottu aloituslautanauha, jollaista käytetään rautakautisissa pystykangaspuissa loimen luomisen apuna.

Viittaennallistuksen lanka oli luonnonharmaata, ja se värjättiin siniseksi morsinkopigmentillä käyttäen modernia natriumditioniittimenetelmää. Alkuperäisen tekstiilin värjäysmenetelmää ei tunneta, mutta mahdollisesti 1200-luvun alun Suomessa sinisen värjäämiseen olisi käytetty fermentoituja morsinkopalloja ja jäkälää.

Viittaa reunustava nauha kudottiin Wetterhoffin Veera -langasta kahdeksalla laudalla pyöreäksi eli tuppilonauhaksi. Yksivärinen sininen nauha on myös värjätty morsingolla.

Viittaennallistukseen on tähän mennessä tehty 11 pronssispiraaliornamenttia. Alkuperäislöytöön verrattuna mahdollisesti viitan alareunaan sijoittuneet lenkilliset ornamentit on vielä jätetty pois, kunnes niiden sijoittumiskohdasta on tehty lisätutkimuksia. Viitan oikeaan alakulmaan taas on monistettu vasemman alakulman pyöreä ornamentti, vaikka hautalöydössä sellaista ei ollut säilynyt.

Viitan värjäämiseen, kutomiseen, huolitteluihin ja koristeiden tekemiseen kului Mervi Pasaselta noin 60 tuntia. Ennallistusta hyödynnetään jatkotutkimuksissa, jotka liittyvät sekä viitan käyttöön pukeutumisessa että tekstiilinjäänteiden sijaintiin haudassa.