Olen esinetutkimukseen erikoistunut taidehistorioitsija, ja tutkinut kahta Siuntion kirkosta löytyvää fragmentaarista esinekokonaisuutta, jotka molemmat ovat peräisin 1600-luvun alkupuolelta. Uuden ajan alun kirkkoesineistön tutkimus edustaa taidehistoriallista perustutkimusta. Esineiden ja niiden neljän vuosisadan aikana kokemien vaiheiden tarkastelu on korjannut aiempia virheellisiä käsityksiä ja tuottanut uutta tietoa, joka on paitsi paikallishistoriallisesti, myös kansainvälisesti merkittävää. Suomen Muinaismuistosäätiö on tukenut näiden tutkimustulosten julkaisemista.

Ensimmäinen tutkimani kohde on ollut Siuntion kirkon vanha alttarilaite vuodelta 1633. Tämän esineen oli pitkään luultu kadonneen, ja sen tiedettiin olleen olemassa ainoastaan arkistoaineiston perusteella. Tutkimuksessani kävi kuitenkin ilmi, että nykyään Kansallismuseon kokoelmiin kuuluvat, Neitsyt Mariaa ja seitsemää apostolia esittävät puuveistokset ovat peräisin juuri tästä alttarilaitteesta, samoin Siuntion kirkossa edelleen oleva Ristiinnaulittu-veistos. Irralliset veistokset päätyivät vuonna 1881 puretusta Siuntion suomalaisesta puukirkosta osaksi varhaisimpia valtiollisia museokokoelmia – todennäköisesti siksi, että niiden virheellisesti oletettiin olevan keskiaikaisia. Myöhemmässä tutkimuksessa nämä veistokset yhdistettiin virheellisesti tunnetun tallinnalaissyntyisen renessanssitaiteilijan Michel Sittowin (n. 1469–1525) työpajaan. Veistokset ovat kuitenkin satakunta vuotta myöhemmältä ajalta – mitä todennäköisimmin kuitenkin Ruotsin vallan ajan Tallinnasta. Kansainväliselle yleisölle suunnattu artikkelini From Piece to Pieces: Shifting Contexts of the Siuntio Sculptures (2023) käsittelee näiden veistosten kulkemaa reittiä keskittyen erityisesti niiden museointiin.

Toinen Siuntion kirkossa tutkimani kokonaisuus on ollut sotamarsalkka Åke Tottin (1598–1640) vuonna 1625 lahjoittama saarnatuoli. Tästä esineestä on Siuntion kirkossa esillä osia: vaakunoin koristelluista paneeleista koottu kaappi ja saarnatuolin ovi. Myös tämä esine oli aikoinaan suomalaisessa puukirkossa, josta se päätyi kunnostettavaksi Suitian kartanoon. Vapaaherra August Wrede (1869–1935) antoi valmistaa saarnatuolin säästyneistä osista kaapin, mikä herätti 1900-luvun alussa kiivasta julkista keskustelua ja vastustustakin. Nykyään esine toimii hyvänä esimerkkinä tuon ajan restaurointikäytännöstä, mutta sen rajusti muuttunut ulkomuoto on herättänyt tutkimuskentällä epäilyjä siitä, onko kyseessä ensinkään saarnatuoli. Tutkimuksessani olen tuonut tarkasteltavaan kokonaisuuteen mukaan myös erillään säilytetyn, saarnatuolin kaikukatokseen kuuluneen osan, joka kiistatta osoittaa näiden fragmenttien alun perin muodostaneen saarnatuolin. Artikkelissani Vaakunoita ja vandalismia: Siuntion vanhan saarnatuolin muodonmuutokset (Suomen Museo – Finskt Museum 2022) käsittelen saarnatuolin vaiheita ja muutoksia sen kontekstissa, muodossa ja merkityksessä kooten yhteen niin aiempaa tutkimusta kuin uusia empiirisiä havaintoja.

FM Saila Leskinen valmistelee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa ja toimii Kuvakalske-hankkeen tutkimusavustajana.

Artikkelikuva: Kirjoittaja ja Siuntion vanhaan saarnatuoliin kuulunut kaikukatoksen osa, jota säilytettiin Reuterholmin suvun hautaholvissa. Kuva: Juha-Matti Tamminen.

Valmistelen Helsingin yliopistossa väitöskirjaani pukeutumiseen liittyvistä hautalöydöistä nuoremman rautakauden Suomessa. Yksi tutkimuskohteistani ovat spiraalikoristeiset viitat, joita on löytynyt 1000–1200-luvuille ajoitetuista ruumishaudoista. Nämä usein sinisiksi värjätyt vaatekappaleet ovat olleet kauniita ja kallisarvoisia tekstiilejä, ja todennäköisesti kertoneet myös paljon kantajastaan. Sain vuonna 2021 Suomen Muinaismuistosäätiöltä apurahan viittaennallistusten toteuttamiseen yhteistyössä käsityömestari Mervi Pasasen kanssa.

Suomen hapan maaperä säilyttää orgaanista ainetta kuten tekstiiliä vain poikkeustapauksissa, kuten kupariseosmetallien yhteydessä. Arkeologiset tekstiililöydöt ovat useimmiten värjäytyneet maassa ruskeaksi, haurastuneet tai jopa mineralisoituneet, ja menettäneet alkuperäiset ominaisuutensa. Rautakautisten tekstiilien tutkimuksessa hyödynnetäänkin erilaisia ennallistuksia, jotta tekstiilejä olisi mahdollista ymmärtää sellaisina kuin ne ovat todennäköisesti aikoinaan olleet. Ennen ennallistuksen valmistamista tekstiililöytöjen rakenteet dokumentoidaan ja analysoidaan visuaalisesti, mikroskooppisesti sekä hyödyntäen tarvittaessa erilaisia ennallistuskokeiluja. 

Liedon Ristinpellon haudan 86 viitta

Liedon Ristinpelto on 1100–1200-luvuille ajoitettu kalmisto, joka on todennäköisesti ollut varhainen kristillinen hautausmaa. Useimpien vainajien hauta-asuista ei ole säilynyt mitään merkkejä, mutta vuonna 1950 kaivetussa haudassa 86 erilaisia tekstiilejä oli säilynyt poikkeuksellisen hyvin. Tutkimme hautalöytöjä yhdessä Krista Wrightin kanssa osana Kalevalaisten naisten liiton koordinoimaa Maalöydöstä koruksi -projektia.

Ristinpellon haudassa 86 spiraalikoristeltu viitta oli asetettu vainajan peitoksi. Viittakangasta löytyi useista kohdista hautaa, suurin noin 70 cm pitkä kappale vainajan vasemman jalan viereltä. Visuaalisesti tarkasteltuna kangas näytti siniseltä, ja värianalyysissä langoista löytyikin indigotiinia ja todennäköisesti jäkälistä peräisin olevia väriaineita. Haudan eri osista löytyi yhteensä 12 viittaan liittyvää spiraaliornamenttia. Viitan reunoja kiersi pyöreäksi kudottu lautanauha.

Viitan ennallistus

Ristinpellon viitan ennallistuksen valmisti käsityömestari Mervi Pasanen. Viitta on kudottu Pirtin kehräämön langoista, jotka paksuudeltaan vastaavat suunnilleen alkuperäisiä, mutta ovat huomattavasti pehmeämpiä. Valmistusmenetelmissä on mukailtu rautakautisia tekniikoita. Vaikka viittaennallistus on kudottu moderneissa vaakakangaspuissa, sen reunoja vahvistavat alkuperäisen tapaan putkihulpiot. Kangas on huoliteltu kolmella laudalla kudotuilla huolittelulautanauhoilla. Alkuperäisestä viitasta tunnistettiin kolmella laudalla kudottu aloituslautanauha, jollaista käytetään rautakautisissa pystykangaspuissa loimen luomisen apuna.

Viittaennallistuksen lanka oli luonnonharmaata, ja se värjättiin siniseksi morsinkopigmentillä käyttäen modernia natriumditioniittimenetelmää. Alkuperäisen tekstiilin värjäysmenetelmää ei tunneta, mutta mahdollisesti 1200-luvun alun Suomessa sinisen värjäämiseen olisi käytetty fermentoituja morsinkopalloja ja jäkälää.

Viittaa reunustava nauha kudottiin Wetterhoffin Veera -langasta kahdeksalla laudalla pyöreäksi eli tuppilonauhaksi. Yksivärinen sininen nauha on myös värjätty morsingolla.

Viittaennallistukseen on tähän mennessä tehty 11 pronssispiraaliornamenttia. Alkuperäislöytöön verrattuna mahdollisesti viitan alareunaan sijoittuneet lenkilliset ornamentit on vielä jätetty pois, kunnes niiden sijoittumiskohdasta on tehty lisätutkimuksia. Viitan oikeaan alakulmaan taas on monistettu vasemman alakulman pyöreä ornamentti, vaikka hautalöydössä sellaista ei ollut säilynyt.

Viitan värjäämiseen, kutomiseen, huolitteluihin ja koristeiden tekemiseen kului Mervi Pasaselta noin 60 tuntia. Ennallistusta hyödynnetään jatkotutkimuksissa, jotka liittyvät sekä viitan käyttöön pukeutumisessa että tekstiilinjäänteiden sijaintiin haudassa.

Voiko tarinankerrontaperinnettä tavoittaa arkeologisesta aineistosta? Vastausta tähän kysymykseen on etsinyt Koneen säätiön rahoittama hanke Peuransarveen tallennetut tarinat: digitaaliset ihmistieteet ja taiteellinen tutkimus kivikauden Suomen tarinankerrontaperinteen tutkimusmenetelminä. Hanketta johtaa rituaali- ja uskontoarkeologiaan erikoistunut tutkijatohtori Marja Ahola, jonka lisäksi projektissa ovat työskennelleet valokuva- ja elokuvataiteilija, elokuvataiteen väitöskirjatutkija Katri Lassila, tarinankertoja/varjoteatteritaiteilija Elviira Davidow, lingvisti Sampsa Holopainen sekä säveltäjä Viljami Lehtonen. Suomen Muinaismuistosäätiö avusti projektia vuonna 2021.

Otsikkonsa mukaisesti hanke pureutuu kivikauden tarinaperinteen materiaalisiin ja toiminnallisiin ilmentymiin. Projektin keskiössä on Hattulan Lepaanvirrasta 1950-luvulla löydetty sarviesine, joka on ajoitettu noin 8000 vuoden ikäiseksi (Kuva 1). Lepaan sarviesine on ainoa laatuaan Suomesta, ja se on kuvioitu aikakaudelle tyypillisin geometrisin kaiverruksin. Esine on oletettavasti valmistettu pudonneesta peuransarvesta, ja muodoltaan se muistuttaa jotain eläintä tai usean eläimen yhdistelmää. Esinettä ei kuitenkaan ole työstetty eläimen muotoiseksi, vaan siinä näkyy edelleen alkuperäinen sarven muoto. Voisikin ajatella, että esineen ”eläinmäistä muotoa” on enemminkin korostettu kaivertamalla kolot kohtiin, joissa voisi olla esimerkiksi eläinhahmon silmän paikka. Vastaavasti esineen kylkeen on tyylitelty siipimäinen kuvio muutamalla pysty- ja vinoviivalla (Kuva 2).

Koska esineen eläinmuodot näkyvät erityisen hyvin esineen heittämässä varjossa (Kuva 3), hankkeessa kysyttiin, voisiko näillä varjoilla olla ollut keskeinen rooli myös mesoliittisella kivikaudella.

Vaikka äkkiseltään ajatus ”kivikautisesta varjoteatterista”, voi tuntua kaukaa haetulta, on valon ja varjon luomaa moniaistillista kokemusta hyödynnetty mm. paleoliittisen, noin 30 000 vuoden taakse ajoittuvan kalliotaiteen yhteydessä. Esimerkiksi Keski-Euroopan luolamaalausperinne koostuu pimeisiin ja vaikeakulkuisiin luoliin maalatuista eläinkuvista, joiden liikettä on pyritty kuvaamaan maalaamalla samasta eläimestä useita päällekkäisiä kuvia sekä esittämällä tämän liikkeet tosiaan seuraavina kohtauksina. Mielenkiintoista kyllä, nämä päällekkäiset eläinkuvat voitiin myös animoida liikuttamalla soihtua edestakaisin kuvamotiivien päällä. Tällä tavalla kallion seinämiin kuvatut eläinhahmot heräsivät henkiin menetelmällä, joka on tuttu myös varhaisesta elokuvataiteesta.

Nojaten niin paleoliittisen taiteen kuin etnografisen aineiston parissa tehtyihin havaintoihin, hankkeessa tutkittiin, minkälaisia hahmoja Lepaan sarviesineestä nousisi esille erilaisissa luonnonvaloissa valon kulmaa ja heijastuspintaa muuttelemalla. Koska tutkimus olisi voinut vahingoittaa autenttista sarviesinettä, hanke käynnistettiinkin tekemällä sarviesineestä 3D-mallinnos ja tuloste (Kuva 4). Hankkeen seuraavassa vaiheessa varjoteatteritaitelija Elviira Davidow tutki 3D-mallinnetun sarviesineen muotoa ja sen heittämiä varjoja tekemällä omaa taidettaan hyödyntämällä valonlähteitä ja heijastuspintoja, jotka olisivat olleet käytettävissä myös mesoliittisella kivikaudella.

Samaan aikaan hankkeen tutkijat dokumentoivat Davidowin työskentelyn haastatteluin, valokuvin ja videotallentein, kun taas projektin yhteistyökumppanit – Sampsa Holopainen ja Viljami Lehtonen – tuottivat äänimaisemaa varjoteatteritaitelijan performanssille. Tämän taiteellista tutkimusta mukailevan menetelmän pohjalta pystyttiin toteamaan esineen olevan kykenevä heittämään lukuisia eläinhahmoisia varjoja jopa eläimistä, jotka eivät olleet selkeästi nähtävissä itse esineen muodossa (Kuva 5). Varjoteatterin ammattilaisen käsissä nämä varjoeläimet muuttuivat eläviksi, ja niitä oli mahdollista mm. liikutella ja yhdistää muiden esineiden ja asioiden heittämiin varjoihin (Kuva 6).

Vaikka Lepaan sarviesine toimi esitetyn tutkimushypoteesin mukaisesti, varjoteatteritaitelija Davidow huomautti kuitenkin sen olevan liian arvaamaton varjoilla tapahtuvaan tarinankerrontaan. Tämä johtui siitä, että pienikin muutos valon kulmassa saattoi kadottaa halutun varjon tai vaihtaa eläinmuodon toiseksi. Davidow sanoikin, ettei itse käyttäisi esinettä perinteisessä varjoteatteriesityksessä. Huomio oli mielenkiintoinen, sillä vaikka Lepaan esine selkeästi toimi varjoteatterinuken tavoin, se ei selkeästikään liittynyt valmiin tarinan kuvittamiseen varjoilla. Toisaalta ehkä ”kivikautinen varjoteatteri” ei ollut samanlaista varjoteatteria kuin nykypäivän vastineensa, vaan liittyi ennemminkin vastaavaan, rituaaliseen toimintaan kuin kallio- ja luolamaalaukset. Peilaten yllä kuvailtuun etnografiseen aineistoon, saattaisi olla mahdollista, että esineen merkitys tuli nimenomaan sen sisältämistä, arvaamattomasti käyttäytyvistä varjoista. Ehkä mesoliittisen kivikaudenkin metsästäjä-keräilijäyhteisöt käsittivät nämä varjot sieluina tai elollisina olentoina. 

---

Hankkeen tutkimustulokset on julkaistu vertaisarvioidussa Time and Mind-kausijulkaisussa (https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/1751696X.2022.2098047), jonka lisäksi hanketta on esitelty vuoden 2021 Fennoscandia Archaeologica-lehdessä (http://www.sarks.fi/fa/faxxxviii.html). Arkeologisten tutkimusartikkelien lisäksi hankkeen tieteellis-taiteellisen lähestymistavan lopputuloksena syntyi useita valokuva-, video- ja performanssitaideteoksia. Projektissa tuotetut valokuvateokset ovat pimiössä käsintehtyjä hopeagelatiinivedoksia sekä arkistokelpoisia pigmenttitulosteita ja käsittelevät taiteellisesti tulkiten esineen löytöpaikan maisemaa, maiseman ikuisuutta ja esinettä osana menneisyyttä sekä siitä löytyneitä varjoeläimiä. Videoteos Menneisyyden varjot keskittyy paitsi maiseman ja esineen suhteeseen, myös varjojen muuntuvuuteen ja eri eläinhahmojen ilmentymiseen niissä. Arkeologinen tutkimus, sarviesineen eläinhahmot ja niiden tarinallinen menneisyys inspiroivat myös hankkeessa työstettyä varjoteatteriperformanssia, jonka tarina kuitenkin sijoittuu nykypäivään. Projektissa tuotettu taide on esillä Espoon kaupunginmuseossa syksyllä 2022.